“Vuonna 2000 luku- ja kirjoitustaidoton ei ole se, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa, vaan se, joka ei pysty oppimaan, poisoppimaan ja oppimaan asioita uudelleen.”
Alvin Toffler
Esittelin tässä taannoin Barbara Prashnigin kirjaa Eläköön oppiminen!, mistä ylläoleva lausahdus on peräisin, samoin postauksen lopussa oleva sitaatti. Esittelen tässä vielä hieman lisää Prashnigin näkemyksiä oppimisesta ja opettamisesta. Laitan tämän otsikon “oppimisvaikeudet ja oppimistyylit” alle, koska kuten Prashnig niin moneen otteeseen muistuttaa, monet oppimisvaikeuksina pidetyt jutut juontavatkin juurensa vääränlaisiin opiskelu- ja opetustottumuksiin ja ns. oppimishäiriöiset lapset eivät ole saaneet tyyliensä mukaista opetusta.
OPPIMISEEN LIITTYVIÄ USKOMUKSIA
Prashnig kumoaa vanhoja oppimiseen ja opettamiseen liittyviä uskomuksia ja pinttyneitä tapoja. Ensinnäkin, oppilaat eivät opikaan selkä suorana pulpetin tai pöydän ääressä kovalla tuolilla istuen, jolloin 75% kehonpainosta tukeutuu vain neljän neliötuuman osaan luustosta, toisin sanoen istuessa vain noin neljä neliösenttimetriä luustosta joutuu kannattelemaan 75% koko ruumiinpainosta. Oppimistulokset paranevat vapaammassa oppimisympäristössä, missä voi myös liikkua.
Oikeastaanhan tämä on päivänselvää, itsekin opin ja pystyn keskittymään paljon paremmin, jos ei tarvitse koko ajan istua kovalla tuolilla, missä ei saa jalkoja ylös tai oltua rennommin. Silti kouluissa kielletään nostamasta jalkoja pulpetille tai toiselle tuolille ja käsketään istumaan nätisti hiljaa paikoillaan – sillä kovalla tuolilla. Monet oppilaat, ketkä eivät kertakaikkiaan pysty istumaan aloillaan 10-15 minuuttia enempää ja haluavat liikkua tihein väliajoin, leimataan oppimishäiriöisiksi. He vain oppivat eri lailla, muistuttaa Prashnig.
Vastoin hyvin yleistä harhaluuloa, kaikki opiskelijat eivät pysty keskittymään täydessä hiljaisuudessa. Prashnigin mukaan monet aikuisopiskelijat suoriutuvat parhaiten kuunnellessaan taustamusiikkia eivätkä nuoremmatkaan oppilaat usein opi aivan hiljaisessa oppimisympäristössä. Ehkä tämä voi olla myös tottumiskysymys, itse opiskelin yläkoulu- ja lukioaikoinani mieluiten kuunnellen musiikkia, mutta ihan tärkeimmät opiskelut tein silti hiljaisessa ympäristössä. Yliopistossa ollessani minulla oli vaikeaa keskittyä opiskeluun kirjastossa, kun siellä oli niin hiljaista (ja piti istua sillä kovalla tuolilla, ja kylmäkin välillä oli). Nykyisin opiskelisin mieluiten ilman taustamusiikkia, mutta tiettyjä asioita kerratessani tai tekstejä silmäillessäni taustamusiikki voisi toimia.
Onneksi nykyään pienet “luokassa vaeltelut” taitavat monesti ollakin sallittuja, kunhan oppitunti ei siitä keskeydy ja jos siitä ei häiriötä ole, ja kaverin kanssa voi tehdä tietynlaisia tehtäviä ja kysyä neuvoa. Tietenkin tietyissä tilanteissa istutaan ja kuunnellaan, mutta välillä on sallittava pieni pulina ja kaverin luona käyminen, kynän teroittaminen roskiksen luona tms. Open huoneessa -blogin kirjoittaja tämän kiteyttääkin näin:
Oppilaille tulee kertoa, milloin pitää keskittyä olemaan hiljaa ja kuuntelemaan ja milloin he saavat vapaammin soveltaa oppimaansa. Tehtäviä voi tehdä yhdessä, kaveria voi auttaa ja riemunkiljahdukset ja turhautumisen tuhahdukset ovat sallittuja. Ehdotonta hiljaisuutta vaadin ainoastaan silloin, kun opetan jotain asiaa, koetilaisuudessa ja kirjoitelmia laadittaessa.
Kaikenlaisiin luokassa esiintyviin häiriötekijöihin tulee puuttua välittömästi. Luokkakaverin nimittely, tökkiminen tai muu ärsyttäminen on pannassa.
Kirkas valaistus ei Prashnigin mukaan ole tarpeellinen luokkahuoneessa, päinvastoin: se saattaa saada oppilaat levottomiksi ja hermostuneiksi. Tämä kannattaa muistaa etenkin “oppimishäiriöisten” oppilaiden kanssa: varsinkin loistevalaisimet stimuloivat heidän aivotoimintaansa liikaa ja heistä tulee hyperaktiivisia. Itse olen havainnut himmeämmän valaistuksen mieltymyksen usean ryhmän kanssa: kysyessäni, laitetaanko valot päälle vai opiskellaanko ilman valoja oppilaat hyvin usein valitsevat päivänvalon tai himmeän valaistuksen. (Toki pimeimpänä vuodenaikana Suomessa pitää jonkinlainen keinovalo luokassa olla :D) Vasenta aivopuoliskoa käyttävät ihmiset opiskelevat mieluiten kirkkaassa valaistuksessa ja hiljaisuudessa, kun taas oikeaa aivopuoliskoa käyttävät tykkäävät hämärästä ja melusta tai musiikista.
Myös lämpötilalla on merkitystä oppimisessa: toiset työskentelevät mieluummin lämpimässä, toiset viileässä.
Syönti ja purkan mässytys oppitunneilla yleensä kielletään. Jokseenkin yllättävää mielestäni on, että monet oppilaat pystyvät keskittymään paremmin, kun he saavat samalla napostella, pureskella tai juoda jotakin. Itse tykkäsin yliopistossa opiskeluaikoinani, kun isoilla luennoilla sai hörppiä samalla kahvia, mutta luokissa pidettävillä oppitunneilla ei välttämättä saanutkaan kahvikuppia tai pientä naposteltavaa mukaan. Kerran opettaja jopa kieltäytyi antamasta koepaperia eteeni, kun tulin luokkaan kahvilasta ostamani rinkelin ja kahvin kanssa, kun en ollut koko päivänä ehtinyt muuta syömään. Yo-kirjoituksissa nautin, kun välillä sai syödä ja sitten taas kirjoittaa, mutta varmasti ilman syömistä yo-kokeet olisivat olleet tuskaa! Olen siis tyypillinen oikean aivopuoliskon käyttäjä tässäkin suhteessa: vasenta aivopuoliskoa käyttävät eivät tarvitse välipaloja opiskelun lomassa, kun taas oikeaa aivopuoliskoa käyttävät tykkäävät valipalojen nauttimisesta. Pitäisikö siis oppilaiden antaa jauhaa niitä purkkiaan oppitunneilla? Vaikka kuinka oikeaa aivopuoliskoa käyttäviä luokassani olisi, en silti antaisi sitä limpparia tai energiajuomia litkiä..
Kaikki oppilaat eivät pysty keskittymään vaikeisiin aineisiin varhain aamulla! Varsinkin oppimishäiriöisiksi leimatut oppilaat oppivat vaikeita aineita paremmin nimenomaan aamupäivän myöhäistunteina tai iltapäivällä. Mutta minkäs teet, ei varmaankaan koulua voida järjestää kaikille sopiviksi ajankohdiksi, vai kuka tulisi yökouluun opettamaan yökyöpeleille?
RENTOUTUMINEN OPISKELUSSA
Kirjassaan Prashnig puhuu rentoutumisen merkityksestä oppimisessa ja keskittymisessä: aivoaallot tulisi muuttaa Beta-tilasta oppimisen kannalta parhaaseen Alfa-tilaan. Prashnig esittelee keskittymisharjoituksia tähän tilaan pääsemiseksi, mutta myös aivovoimistelua auttamaan keskittymään paremmin opiskelun aikana. Prashnig muistuttaa myös runsaan veden juomisen tärkeydestä, koska oppiminen ja keskittyminen, kuten kaikki muutkin henkiset ja fyysiset toiminnot, kuluttavat kehon nesteitä. Stressaantuneena vettä tulee juoda tuplamäärä!
Opiskelun on myös oltava mielekästä ja sen parissa on viihdyttävä, muuten asioita on vaikea muistaa.
AISTIT OPPIMISESSA
Prashnigin mukaan ihmisen kuudesta aistista eniten tiedon omaksumiseen, muistiin ja oppimiseen vaikuttavat näkö-, kuulo-, kosketus- ja tuntoaisti eli visuaalinen, auditiivinen, taktiilinen ja kinesteettinen modaliteetti tai aistimieltymys. Mieti, miten ihan pieni lapsi oppii ja muistaa. Kyllä, koko kehollaan, siis kinesteettisesti. Seuraavaksi kehittyy taktiilinen modaliteetti: lapset koskettelevat kaikkea heitä kiinnostavaa, ovat vuorovaikutuksessa esineiden ja ihmisten kanssa. Kahdeksanvuotiailla lapsilla saattaa alkaa esiintyä visuaalisia mieltymyksiä, jolloin he omaksuvat tietoa nimenomaan havainnoimalla ja tarkkailemalla ympäristöään. 11-vuotiaana monilla kehittyy auditiivinen modaliteetti, eli lapsi oppii kuulonsa avulla.
Kuitenkin kinesteettinen ja taktiilinen modaliteetti säilyvät useimmilla lapsilla koko alakoulun ajan, ja aikuisistakin kuviteltua paljon harvemmat oppivat kuulo- tai näkömuistin avulla. Silti opetus yhä edelleen perustuu hyvin paljon juuri kuulo- ja näkömuistiin. Monet niistä oppilaista, ketkä on leimattu oppimishäiriöisiksi, oppivat kinesteettisesti tai taktiilisesti. He saattavat tarvita tunto-, lihas- ja liikeaistia sekä tuntemuksiin ja intuitioon liittyvää aistimusta oppiakseen ja omaksuakseen tietoa. Prashnig puhuukin useaan otteeseen käsien ja kokemusten kautta oppimisesta ja korostaa koskettamisen, tunnustelemisen ja tekemisen tärkeyttä oppimisprosessissa. Koosh-pallojen merkitystä hän painottaa läpi kirjan.
Kuuntelemalla sisäistäminen ja suulliset ohjeet on vaikein tapa muistaa ja hahmottaa tietoa. Vaikka itsekin kuinka tietää, että ainakin läksyt olisi hyvä kirjoittaa taululle ylös, tämä usein tuppaa unohtumaan.
Mielenkiintoista on se, että vaikka oppija käyttäisi tiedon omaksumisessa visuaalista aistikanavaa, tiedon mieleen palauttamisessa sama oppija saattaakin käyttää kehon liikettä tai kosketusaistia.
KIRJAN MUU ANTI
Prashnig antaa kirjassaan keinoja pohtia omaa oppimistaan miettimällä opiskelutilanteita, jolloin itse on oppinut parhaiten: mikä vuorokaudenaika oli, työskentelitkö yksin vai ryhmässä, oliko opiskeluympäristössä lämmintä vai viileää, istuitko paikoillasi, söitkö, oliko mahdollista pitää taukoja? Kirjan kattavalla työskentelytyylianalyysillä on mahdollista kartoittaa omia opiskelu- ja työskentelymenetelmiään laajemminkin. Testin avulla voi myös testata, kumpi aivopuoliskoista on hallitsevana.
Läpi kirjan Prashnigin kuvaukset oikeaa ja vasenta aivopuoliskoa käyttävien ihmisten eroista ihan arkielämässäkin naurattavat, niin hyvin ne kuvaavat omiakin käyttäytymis- ja toimintamalleja. Kyllä, kyllästyn helposti rutiinitehtäviin. En pysty koko aikaa pitäytymään loogisessa ajattelussa. No, en kuitenkaan ihan niin epäjärjestelmällinen ole, enkä niin kahlitsevana koe kaikenlaisia aikatauluja, en ole sopeutumaton (minäkö??), en myöskään elä täydellisessä “luovassa kaaoksessa” enkä toimi vastoin sääntöjä ja määräyksiä, jos en niitä tarpeellisiksi katso.. Hmm, vai pitääkö nämäkin asiat kohdallani paikkansa? Voivatko ne tosiaan kuvata toimintatapojani ja suhtautumistani muihin ihmisiin? Mitä jos käyttäytymismalleissani onkin hiomista??
Hyvä kirja myös itsetutkiskeluun, suosittelen!
“Oppimisessa on kysymys asenteesta eikä kyvykkyydestä.”
Tri Georgi Lozanov